2 viikkoa!!!

Nyt alkaa olla jo sellainen kutina vatsanpohjassa, että huhhei vaan.. Ihan älytöntä, äsken oli vielä 2kk reissuun ja nythän se on mokoma jo ihan nurkan takana. Lienee sanomattakin selvää, että viime aikoina ei ole tullut nukuttua kauhean hyvin, kun mielessä pyörii koko ajan New York, New York... Ja tietysti myös reissu Montrealiin tätiä tapaamaan. Nolona myönsin tädille hänen kysyessään, että mitä haluan Montrealissa nähdä, jotta olen ollut niin keskittynyt New Yorkiin etten ole tajunnut juurikaan tiirailla Montrealin nähtävyyksiä. Ja olen siellä vain yhden päivän, joten eiköhän vaan kävellä ympäri kaupunkia ja jos kävisi siellä Mount Royal -vuorella, jonka mukaan kaupunki kuulemma on nimetty. :)

Huisin jännää...! Ostoslista on ollut valmiina jo jonkin aikaa ylimääräisellä katevarauksella varustettuna. Eli matkalaukku on tulomatkalla huomattavasti täydempi kuin lähtiessä. Jänskättää myös mitä könsikäs on keksinyt, oma turistiaikatauluni kun ei ilmeisesti ole vielä tarpeeksi täynnä, joten sieltä on tulossa vielä lisäohjelmaa. No en valita, kiva kun näkee vähän vaivaa näyttääkseen kaupunkia. :)

2 viikkoa. 2 vaivaista viikkoa. :)

Mikä nyt on???

Olen tässä jo pidempään ihmetellyt, kun yhteydenpito kavereiden kanssa on loppunut melkein täysin paria poikkeusta lukuunottamatta. Facebookissa tykkäillään toisten statuksista ja kommentoidaan antaumuksella, mutta ei ehditä nopeasti teekupposen ääreen. Toki kaikilla on omia kiireitään, en minäkään joka päivä ehdi juoksemaan ympäri kaupunkia. Eniten minua harmittaa se, että jos itse otan sen ensimmäisen askeleen ja kyselen kuulumisia tai ehdotan, että nähtäisiin jossakin, mutta viestiin ei vastata ollenkaan. Pitääkö tämä ottaa henkilökohtaisesti ja todeta olevani ei-toivottu ystävä? Tämä nostaa omaa kynnystäni ottaa jatkossa yhteyttä.

Olenkohan jotenkin ulkona nykyisistä kaveriympyröistä, kun en ole naimisissa tai perheellinen, vastikään jäänyt sinkuksi tai aloittanut seurustelua? Korpeaa kovasti ennen erittäin läheisen ystäväni tapa ignoorata kokonaan silloin, kun hänellä menee hyvin, mutta silloin kun masentaa, niin olkapääni onkin korvaamaton. Pitääkö minun taas vaihtaa maisemia, jotta minua ei pidetä itsestäänselvyytenä? "Kyllä se soittaa, kun sillä on asiaa..." Ehkäpä en soitakaan.