sunnuntai 30. lokakuuta 2011

Movie Monday #9: Mikä fiilis!

Välttelen tänään näköjään kaikin mahdollisin keinoin kotihommia, joten hyvä tekosyy päivittää blogia. Koska minulla ei ole henkilökohtaisella tasolla mitään sen kummempaa kerrottavaa, paitsi että olen tätä nykyä yhden viisaudenhampaan verran tyhmempi, jatkan tällä leffahaastelinjalla edelleen jälkijunassa, mutta väliäkö tuolla.

Tänään aiheena on elokuva, jota kohtaan omaa aivan tietynlaisia tunteita jne. Speksit löytyy täältä. Mietin tätäkin aihetta aika pitkään, sillä yleensä katson leffoja hetken mielijohteesta. Jotkut leffat tietysti jää mieleen tietystä tilanteesta, mutta ei niistä mitään sen kummoisempaa fiilistä tule kun ne katsoo uudelleen joskus myöhemmin.

Mieleeni tuli kuitenkin yksi elokuva, joka ei oikeastaan herätä tunteita tietyn tilanteen vuoksi vaan miljöön. Asuin 1,5 vuotta Irlannissa, ja vaikka kituutin tuon ajan ärsyttävässä työssä ja kirosin paikallista byrokratiaa, rakastuin tuohon menninkäisten vihreään maahan ihan kympillä ja haluaisin taas käydä siellä uudestaan. Tapasin myös sulhoni Dublinissa, joten tuosta maasta on jäänyt mieleen paljon hyviä muistoja.

Once julkaistiin jo Irlannissa asuessani, mutta katsoin sen vasta muutettuani takaisin Suomeen, ja voi hyvänen aika kun mieli herkistyi katsellessani tuttuja Dublinin maisemia ja kuunnellessani irlantilaista aksenttia. Elokuvan pääosan esittäjät muuten voittivat parhaan alkuperäiskappaleen Oscarin kyseisestä elokuvasta ja olivat pariskunta ihan oikeassakin elämässä jonkin aikaa.

keskiviikko 26. lokakuuta 2011

Joulua odotellen

Voisko sanoa, että joulun odotus on virallisesti alkanut, kun jouluun on enää alle 2 kk ja Michael Bublén joululevy julkaistiin maanantaina? Olen siis fiilistellyt alkuviikon joululauluilla ja tämä Bublén uusin menee heti omien joulusuosikkieni joukkoon, hyvin lähelle Josh Grobanin "Noel" -levyä.

Michael Bublé on siis - niille, jotka eivät heppua tiedä - Kanadalainen muusikko, jota useinkin tituleerataan tämän vuosituhannen Frank Sinatraksi, eikä suotta. Hemmolla on aivan mieletön svengi, pehmeä ääni ja hulvaton huumorintaju. Jostain taisin lukea, että ennen tätä nykyistä suosiotaan hän heitti stand up -keikkaa Kanadassa. Hänen konserttinsa on jonossa seuraavana must see -listallani, josta onneksi olen jo päässyt ruksaamaan Grobanin ja U2:n. :)

Mutta joululevyyn liittyen, Bublén levyssä on sitä vanhanajan joulutunnelmaa, jota kuulee 1940-50-luvun levyillä. Kunnon tunnelmointia ja virkistäviä uusia versioita. Yksi suosikeistani on Mariah Careyn alunperin (ehtikö joku ensin, ainakin Carey sen teki tunnetuksi) levyttämä "All I Want For Christmas Is You", joka Bublén levyllä on niin mahdottoman nätti balladi. Jännä sikäli, että levyn tuottajana toimii samainen David Foster, joka tuotti myös Grobanin "Noel"-hitin. Molemmat ovat levyttäneet "Ave Maria" -kappaleen, joka hieman kyllä lässähtää Bublén esittämänä. Tai ehkä olen vain sen verran puolueellinen, että Grobanin mahtava baritoniversio vie mennessään.

Joka tapauksessa.. Alle 2 kuukautta jouluun on, laskin aivan itse eilen.. :)


perjantai 21. lokakuuta 2011

Movie Monday #8: Lapsuuden sankarille

Tällä viikolla onkin pitänyt kiirettä henkilökohtaisten juttujen kanssa, etten ole ehtinyt päivittämään blogia. Otetaan nyt kuitenkin viikon lopuksi uusi haaste

Tätä ei kauhean pitkään tarvinnut miettiä. Kun pohdiskelin lapsuuttani ja elokuvia, joita silloin katselin ja jotka ovat jääneet mieleeni, vain yksi nousi selkeästi ylitse muiden, nimittäin Maija Poppanen. En edes muista kuinka vanha (eli nuori) olin nähdessäni tämän satumaisen tarinan ensimmäistä kertaa, mutta se jätti minuun lähtemättömän vaikutuksen ja tänäkin päivänä ammennan kyseisestä elokuvasta myös omaan elämääni, kuten vertaamalla siskoni kaiken omaisuuden sisältävää käsilaukkua Maija Poppasen pohjattomaan laukkuun, johon mahtuu naulakko.

Elokuvan kenties paras jakso on hyppy animaatiomaahan, jossa piirretyt pingviinit tarjoavat teetä ja karusellin hevoset lähtevät hippasille - lapset, Maija ja Bert tietysti selässään. Ja kuka pystyy sanomaan supercalifragilisticexpialidocious ilman, että kieli menee solmuun? Vaatii muutaman harjoituskerran. :)

maanantai 17. lokakuuta 2011

Movie Monday #7: Gone but not forgotten

Tämänkertaisena haasteena näyttelijä, joka on jättänyt tämän aineellisen maailman ja jäänyt elämään vain elokuvissa.

Tämä oli yllättävän vaikea - tai sitten ei, jos päätyy varmaankin oman sukupolveni osuvimpaan vaihtoehtoon, eli Heath Ledgeriin, joka aivan takuulla lähti aivan liian aikaisin.

Päädyin silti hieman klassisempaan vaihtoehtoon. Jos minulta kysytään kautta aikojen valovoimaisinta näyttelijää, päätyisin tähän samaan vastaukseen: Audrey Hepburn.


keskiviikko 12. lokakuuta 2011

Syysmasennus

...se iskee aina ihan puskan takaa yllättäen. Kun joku asia hankaloituu elämässä, tuntuu ettei mikään toimi. Muuttoni USA:an on nyt jämähtänyt viranomaisten jäykistelyn vuoksi, ja sekös pännii. Könsikäs kävi viikonloppuna ja hetken aikaa oli kivaa, mutta seuraavan kerran nähdään vasta joulukuussa, kun lähden Kaliforniaan. Kaiken lisäksi on ollut niin äärettömän ällöttävät sääolosuhteet ja aina väsyttää enkä ole jaksanut salillakaan käydä. Motivaatio on kadonnut johonkin mustaan aukkoon. Syvä huokaus.

Onneksi pientä piristystä tähän masentavaan arkeen toi eiliset taloyhtiön pihatalkoot. Joo ei siinä talkoomielessä vaan lähinnä se, että kuulin isännöitsijän kirjoittaneen papereihinsa kotimaani olevan... Pakistan. Kirvoitti aikamoiset naurut ja vitsit itseltä sekä naapureilta. Onko ihme, että vuodenvaihteesta lähtien yhtiössämme on uusi isännöitsijä?

tiistai 11. lokakuuta 2011

Leffaviikonloppu

Ihan tällä leffateemalla jatkaen (en ole muuttamassa tätä leffablogiksi, ei tarvitse hätääntyä), tuli pitkästä aikaa käytyä ihan teatterissa katsomassa leffoja jopa kaksin kappalein.

Perjantaina käytiin hyvän ystävän kanssa ensin syömässä, sen jälkeen katsomassa Crazy, Stupid, Love. ja vielä leffan jälkeen viinilasillisella ja tuhottiin myös kannullinen sangriaa. Tuon leffan olen halunnut nähdä jo pidemmän aikaa, traileri oli jo sangen viihdyttävä ja antoi odottaa perinteistä romanttista komediaa, mutta tämähän oli lähinnä draamakomedia, jonka keskiössä on keski-ikäinen pariskunta avioeron partaalla. Paljon sympatiapisteitä, hyviä nauruja ja myötähäpeän tunteita herättävä elokuva. Hauskana sivuhenkilönä vielä Josh Grobanin esittämä äärimmäisen ärsyttävä lakimies kammottavalla sivujakauskampauksella (kuinka paljon lakkaa on jouduttu käyttämään, jotta ne kiharat on saatu kuriin). 

Suosittelen miehille, naisille, pariskunnille, sinkuille, teineille. Tämän voi oikeasti käydä katsomassa sen paremman tai komeamman puoliskon kanssa. 

Toinen viikonlopun leffa oli Horrible Bosses. Tätä olisi voinut odottaa DVD:llekin, mutta päätettiin könsikkään kanssa lähteä viettämään deitti-iltaa sen sijaan, että käkitään taas koko viikonloppu allekirjoittaneen kämpässä. Juoni: kolme kaverusta tykkäävät muuten työstään, mutta pomot ovat mulkeroita. Yksi kaveruksista saa idean tappaa pomot, ja suunnitelma pannaan toimeen. Yllättäen kaikki ei mene niin kuin pitäisi.

Tämän kautta on muuten aika hyvä käsitellä omia työpatoutumia. Toimii. Ja hei, jos Kevin Spacey on mukana näyttelijäkaartissa niin se on merkki siitä, että tämä kannattaa nähdä.

Movie Monday #6: Tylsä klassikko

Myönnän ihan rehellisesti, että olen katsonut todella vähän klassikoiksi miellettäviä elokuvia. Jossain vaiheessa niitä tuli telkkarista ihan kiitettävästi, mutta viime vuosinna lähinnä Suomi-klassikoita, jotka on nähty jo kymmeniä kertoja uusintojen uusintoina.

Elämän menetettyjen tuntien joukossa mainitsinkin jo tehneeni hidasta kuolemaa Citizen Kanea katsoessa, joten en käy siitä nyt avautumaan yhtään sen enempää. Yleisesti ottaen miellän klassikot harvinaisen viihdyttäviksi tuotoksiksi ja olen monta kertaa harmitellut sitä, kuinka nykyajan leffoista puuttuu se klassikkojen naiivius ja kepeys. Romanttiset komediat ovat tietysti asia erikseen, mutta nekin toistavat jo itseään. 

Pitkään mietittyäni tätä tehtävää tuli vihdoin mieleen yksi klassikko, jonka katsoin läpi haukotellen, nimittäin Tohtori Zhivago. Olen aloittanut kirjan joskus, se jäi kesken. Aloitin leffan katsomisen neljä kertaa, kunnes viimein viidennellä kerralla jaksoin katsoa loppuun saakka. Ei vaan uppoa allekirjoittaneeseen.

perjantai 7. lokakuuta 2011

Movie Monday #5: Päässäni soi ja soi ja soi...

Perjantaifiiliksissä kirjoittelen nyt vielä toisenkin Movie Monday -haasteen. Tämä saattaa olla se kaikkein mieluisin minulle, mutta samalla myös niin kovin vaikea etten selviä yhdellä elokuvalla... Musiikki on minulle monta kertaa se juttu, joka tekee elokuvasta ikimuistettavan. Oikea musiikki korostaa elokuvan eri tilanteita ja jälkikäteen kuunneltuna tuo mieleen ehkäpä tietyn henkilön. Alla listaa eri suosikeistani sekalaisessa järjestyksessä.

Yksi leffasuosikeistani, jonka soundtrack on ihan käsittämättömän kaunis. Muistan kun näin tämän elokuvan ensimmäistä kertaa (tiettyjä kohtauksia ajatellen taisin olla kuitenkin aika nuori..) ja musiikki jäi päähäni soimaan. Tapailin etenkin "The Heart Asks Pleasure First" -kappaletta omalla pianollamme pitkään korvakuulolta ennenkuin sain nuotit itselleni ja opettelin soittamaan ainakin melkein oikein. Tätä kuunnellessa tekee mieleni samantien rynnätä Hellaksen liikkeeseen ja ostaa piano itselleni, ja jatkaa rakkaan harrastuksen parissa. Kyllä minä vielä joskus, kun minulla on aikaa ja rahaa.


En ole nähnyt alkuperäistä Tronia eikä minua aluksi huvittanut tätä uuttakaan nähdä. Yhdistän Tronin automaattisesti nörtteihin, siis kaikenlaisiin pelinörtteihin (no offence), jotka istuvat kuulokkeet päässä aamusta iltaan. Sattumalta kuulin soundtrackin ensin, mikä herätti kiinnostukseni itse elokuvaa kohtaan. En yleensä edes kuuntele Daft Punkia tai muuta tämän tyylistä musiikkia, mutta tämä jotenkin vaan kolahti. En tiedä miksi. Ehkä sisälläni asuva pelinörtti pyrkii tätä kautta esiin, mene ja tiedä. Mutta tätä on kiva kuunnella töissä. Niin ja tykkäsin leffastakin.

Pähkäilin pitkään ensimmäisen haasteen kohdalla laitanko tämän vai My Fair Ladyn. Arvelin kuitenkin, että jossain välissä on joku soundtrack-haaste, ja tännehän tämä sopii kuin nakutettu. Rakastan tätä elokuvaa yli kaiken ja jaksan katsoa tämän yhä uudelleen ja uudelleen. Tarina, miljöö, hahmot, musiikki, kaikki vetoaa minuun ja herättää iloa ja surua, hämmenystä siitä, että Baz Lurhmann on oikeasti niin nerokas henkilö, että on voinutkin tuoda meille jotain näin kaunista katseltavaa (ja kuunneltavaa). Tunnettujen hittien käyttäminen tässä vuosisadan vaihteeseen sijoittuvassa musikaalissa on jotakin niin käsittämättömän toimivaa. Näistä on vaikea valita sitä parasta, mutta päädyin nyt linkittämään Ewan McGregorin esittämän "Your Song" -kappaleen. Tämä on niin ihana versio.

Tämä on varmaan yksi yllärisuosikeistani leffan ja musiikin suhteen. En yleensä pidä näistä väkivaltapläjäyksistä, mutta tämä vetosi minun synkään puoleeni jollain hämärällä tavalla. Ja nämä Robert Rodriguezin musiikit vaan jäävät päähän soimaan. Tämä on erittäin hyvää siivousmusaa, angstiseen mielentilaan sopivaa??

Rakastuin Vangeliksen sävellyksiin muistaakseni lukiossa kuullessani "Conquest of Paradise" -kappaleen ensimmäistä kertaa. Tämä toimi kimmokkeena kirjoittaa jopa esitelmä elokuva- ja näyttämömusiikista sekä herrasta itsestään. Vangelis on tuottanut vuosien saatossa useita mielettömän upeita sävellyksiä mm. "Blade Runner", "Aleksanteri" sekä Oscar-palkittu "Chariots of Fire". Itse elokuvat eivät ole minua niin paljon säväyttäneet, mutta musiikki teki niistä katseltavia.


Elokuvamusiikista ei voi puhua mainitsematta John Williamsia. Hänen sävellyksensä kun soivat noin joka toisessa Hollywood-leffassa. Harry Potterin tunnusmusiikki ensimmäiseen elokuvaan, Indiana Jones ja tietenkin, Tähtien Sota. 'Nuff said, eiköhän tämä riitä.

Movie Monday #4: Itkupilli

Minä tunnustan: olen kyynelehtijä. Tai minusta on tullut sellainen. Nuorempana katsoin läpi kaikki läpeensä potentiaaliset itkuleffat ilman tunteen häivää, mutta nykyään saan kuivata silmiä jatkuvasti. Ja tähän ei tarvita edes kovin kummoista kohtausta, pelkkä TV-mainoskin voi saada allekirjoittaneen silmät kostumaan. Eli pääsääntöisesti enemmän tai vähemmän surullinen kohtaus, häät, raskausuutinen ja lapsen syntymä ovat selkeitä merkkejä sille, että kannattaa pitää nessut lähellä.

Jos nyt yksilöidään se itketys yhteen tiettyyn leffaan niin näin äkkiseltään mieleen tulee Marley & Me, sillä mikään ei itketä enemmän kuin rakkaan lemmikin poismeno. Katsoin tämän itse asiassa hyvin pian sen jälkeen, kun sanoin hyvästit rakkaalle kanimummelille, joten jokainen voi kuvitella, ettei siitä itkusta meinannut loppua tulla. Tämä oli muutenkin jotenkin todella herttainen leffa, jota kuvaa erittäin mainiosti TV-lehdissä esiintyvä perinteinen "lämminhenkinen perhedraamakomedia". Se kertoo kaiken oleellisen, mutta tämä ei ole niin korni kuin ne ysärihenkiset perhedraamakomediat (Yksin kotona jne.), jotka aiheuttavat lähinnä puistatuksia.

Juonesta siis sen verran, että elokuva perustuu John Groganin kirjoittamaan omaelämänkerralliseen kirjaan perheensä elämästä 13 vuoden ajalta, kun heillä oli Marley-niminen koira. Näyttelijävalinnatkin olivat jotenkin osuvat, virkistävää nähdä Owen Wilson hieman vakavammassa roolissa, hän oli onnistunut jättämään suurimman osan maneereistaan taka-alalle, eikä ollut niin höhlä kun useimmissa leffoissan (ei millään pahalla, pidän Wilsonista näyttelijänä itse asiassa erittäin paljon) ja Jennifer Aniston on hyvä kumppani Wilsonin hahmolle.

torstai 6. lokakuuta 2011

Movie Monday #3: Elämän menetetyt tunnit

Tämmöisiä leffoja ei ole onneksi tullut kovin montaa nähtyä, mutta aina välillä tulee jo kesken leffaa sellainen fiilis, että nakertaisin ennemmin käteni irti kuin jatkan kyseisen rainan katsomista. Tässä top 5 leffoista, jotka saavat vessanpöntön siivoamisenkin vaikuttamaan viihdyttävältä aktiviteetilta. 

Voi kauhistus. Kököt erikoistehosteet, täysin käsittämätön juoni, mitäänsanomattomat henkilökemiat... Tässä turhukkeessa ei ollut muuta hyvää kuin Ryan Reynolds rintakarvoineen. Pikkulinnut kertovat, että ne ovat muka suunnitelleet jatko-osaa tälle??? Onneksi tähän löytyi edes hyvä kuva.


Viime vuosilta tälle samaiselle listalle ovat myös kivunneet nämä kaksi ensimmäistä Twilight-leffaa, joista ensimmäisen kävin katsomassa silkasta mielenkiinnosta (virhe!) ja toisen solidaarisuudesta ystävääni kohtaan (toinen virhe!). Enempää en aio itseäni kiduttaa, loput jäävät katsomatta.


Klassikko. Äärimmäisen tylsä sellainen.


1. Gigli
Maailman turhin elokuva. Suoranainen elokuvauloste. Mitkään adjektiivit eivät riitä kuvaamaan, kuinka huono tämä tekele on. Suorastaan käsittämätöntä, että sekä Jennifer Lopez että Ben Affleck ovat kumpikin edelleen jokseenkin vakavasti otettavia tekijöitä viihdeteollisuudessa tehtyään tämän turhakkeen.

keskiviikko 5. lokakuuta 2011

Movie Monday #2: Rakkain elokuvahahmo

Jatketaan nyt samantien, kun tätä tuli jo hieman mietittyä ja tässä nyt on hieman luppoaikaakin kirjoitella. Pitäisi siis löytää rakkain elokuvahahmo, tai joku sellainen joka merkitsee minulle paljon. Speksit löytyy täältä

Tämä hahmo ei nyt sillä tavalla rakkain ole, mutta päädyin etsimään lähinnä sellaisen hahmon, johon voin samaistua. Hahmo, joka on normaali, tekee virheitä, koheltaa kuten me kaikki eikä ole ulkomuodoltaan missi vaan tavis. Jaa kuka? No Bridget Jones tietysti.

Bridget on samanlainen kuin me kaikki tavisnaiset. Hieman pullea, hömppä, etsii sitä oikeaa, mutta sortuu vääriin miehiin, ehkä hieman yksinkertainen, mutta henkilö, josta on todella helppo pitää. Vaikka kuinka pidänkin kahdesta ensimmäisestä Bridget Jones -leffasta, toivon ettei studiopomot lähde tekemään toista jatko-osaa. Annetaan Bridgetin ja Mark Darcyn pitää se onnellinen loppunsa.




tiistai 4. lokakuuta 2011

Movie Monday # 1: Musikaali

Teki mieli kirjoitella jotain, mutta en tiedä mistä kirjottaisin. Törmäsinkin tähän Movie Monday -blogiin Isilrahin kautta ja koska minulla ei ole omaa mielikuvitusta, niin päätin ottaa osaa ja alkaa kirjoittelemaan näitä aina kun siltä tuntuu. Näitä ei siis välttämättä tule päivittäin tai sitten innostun joku päivä ja kirjoittelen useamman kerrallaan.

Ensimmäinen aihe on musikaalit ja voihan pojat, näistä löytyis vaikka mitä helmiä. DVD-hyllystäni löytyy useampikin tämän tyylin edustaja. Mieli tekisi kertoa niistä kaikista, mutta tyydyn nyt yhteen megasuosikkiini (koska luulen voivani heittää myöhemmässä vaiheessa vielä yhden tai kaksi musikaalia lisää, hah).

Kyseessä on tietenkin iki-ihana My Fair Lady. Siitä lähtien, kun näin tämän musikaalin ensimmäistä kertaa, olen lallatellut musikaalin kappaleita (laitankin soundtrackin taustalle soimaan) sekä hokenut "The rain in Spain stays mainly in the plain" ja "In Hartford, Hereford and Hampshire hurricans hardly happen" ja tästä musikaalista myös periytyy oma feikkibrittiaksenttini, jota toisinaan huvikseni viljelen. Audrey Hepburn osoittaa upeat näyttelijän lahjansa esittämällä raakkuvalla työläisaksentilla englantia puhuvaa köyhää tyttöä, Eliza Dolittle. Rex Harrisonin näyttelemä Henry Higgings ottaa haasteekseen muokata köyhästä Elizasta lady ja opettaa hänet puhumaan hienostoenglantia.

Jos elokuva ei muuten kirvoita reaktioita, voisin väittää naama pokerilla, että jopa musikaalien vihaaja naurahtaa Ascot Derby-kohtaukselle, jossa on ensinnäkin alussa mahtava musiikkinumero ja kasa naurettavia hattuja ja pukuja. Eliza käyttäytyy kuten lady, kunnes tulee itse laukkakisan aika. Valitettavasti ladyn tsemppausta ei näy alla olevassa klipissä.

maanantai 3. lokakuuta 2011

(Ei niin) ikävä lokakuu

Syksy ja lehtikeli! Melkein kuin VR:n syystiedotteesta. Olinpa tänä aamuna viksu ja vilmaattinen ja ennen kaikkea kaukaa viisas kun kipsaisin asemalle odottelemaan aikaisempaa junaa, joka tosin pysähtyy kaikilla Espoon asemilla, mutta joka jäi jumittamaan Y-junan edelle. Jos olisin ollut liikkeellä Y-junalla, olisi potuttanut, kun U-juna käkkii edellä. Nyt ei potuttanut, hihhii.

Odotin todella masentavaa viikonloppua lenssun kourissa kärvistellen - ja joo, olihan se räkäinen ja täynnä aivastuksia. Mutta mahtava ylläri myös könsikkäältä, joka torstaina oli saanut vartin aikaa päättää lähteekö Saksaan työreissulle. Ja tokihan mies näki tilaisuutensa tulleen ja yllätti lauantai-iltana koputtelemalla oven takana. Onneksi ei niin myöhään kuin yleensä, olisin muuten saanut sen kuuluisan paskahalvauksen. Eikä tuonut kukkiakaan, olivat kentällä jo ehtineet myydä kaikki. Ehdotti tosin, notta voi lähteä hakemaan niitä lähikaupasta, mutta en minä sitä enää ovesta ulos päästänyt. :) Tai no, pakkohan se oli eilen päästää, lähdin jopa saattamaan lentokentälle. Pieni ulkoilu teki itsellekin hyvää, kun oli jo useamman päivän läjinyt kotona ja seilannut sänky-sohva-sänky -akselilla. 

Joka tapauksessa aikalailla ihana alku tälle sateiselle ja pimeälle kuukaudelle. Ja ehkä tässä nyt jaksaa odottaa sen 2kk ja 3 päivää (enää!!!!!!), kun allekirjoittanut lähtee vaihteeksi sulostuttamaan (?) könsikkään elämää viikoksi Kaliforniaan. Awww ja ihquuu ja oksentakaa sydämiä - niin minäkin teen. ;)