Movie Monday #11: Ärsyttävin elokuvahahmo

Jatketaan vielä toisella haasteella. Tätä kun ei tarvinnut juurikaan edes miettiä. Mieleeni tuli melkein kiljuen Jar Jar Binks Tähtien Sota Episodi I -elokuvasta (ja II ja III).

Tämä hahmo on kaikin tavoin ärsyttävä. Jamaikalainen lespausaksentti, ärsyttävä tohotus ympäriinsä ja pelkkä hahmon ulkomuoto saavat vereni kiehumaan. Lucasin George taisi saada jonkinlaisen halvauksen kun tätä hahmoa kehitteli ja kuvitteli sen tuovan mukanaan kaivattua tahatona huumoria. Vaikutus oli päinvastainen, Jar Jar Binksin kohellus vain ärsyttää ja kaikki repliikit ovat mukahauskoja, toisin kuin Harrison Fordin esittämän Han Solon sarkastiset kommentit.

Movie Monday #10: Who would you be?

"Missä elokuvassa sinä haluaisit elää ja miksi? Olisitko joku kyseisen elokuvan nykyisistä hahmoista vai mieluummin joku sivustakatsoja? Rakentuisiko maailmasi vain tämän yhden elokuvan ja sen puitteiden varaan vai yhdistäisitkö aspekteja eri rainoista? Miten on ajallisen kontekstin laita, entä soundtrackin? Kuka ohjaisi elämääsi?"

On siis uuden haasteen aika. Miten ihmeessä kaikista näkemistäni mahtavista elokuvista voisin valita vain yhden? Törkeästi yhdistäisin eri elokuvia toisiinsa.

Voisin elää rauhallista maalaiselämää Konnussa.

Koska Suuri Palava Mulkosilmä kuitenkin jossakin vaiheessa alkaa häiriköimään, lähtisin opettelemaan käytännöllisiä loitsuja Tylypahkaan.

Varmuuden vuoksi voisin myös opetella käyttämään Kultaista Kompassia, ja liikkua eri rinnakkaismaailmojen välillä.

Soundtrack olisi tietenkin John Williamsin käsialaa, ja ohjaajana Peter Jackson. Jos en näyttelisi itse, minua näyttelisi Ginnifer Goodwin.

Movie Monday #9: Mikä fiilis!

Välttelen tänään näköjään kaikin mahdollisin keinoin kotihommia, joten hyvä tekosyy päivittää blogia. Koska minulla ei ole henkilökohtaisella tasolla mitään sen kummempaa kerrottavaa, paitsi että olen tätä nykyä yhden viisaudenhampaan verran tyhmempi, jatkan tällä leffahaastelinjalla edelleen jälkijunassa, mutta väliäkö tuolla.

Tänään aiheena on elokuva, jota kohtaan omaa aivan tietynlaisia tunteita jne. Speksit löytyy täältä. Mietin tätäkin aihetta aika pitkään, sillä yleensä katson leffoja hetken mielijohteesta. Jotkut leffat tietysti jää mieleen tietystä tilanteesta, mutta ei niistä mitään sen kummoisempaa fiilistä tule kun ne katsoo uudelleen joskus myöhemmin.

Mieleeni tuli kuitenkin yksi elokuva, joka ei oikeastaan herätä tunteita tietyn tilanteen vuoksi vaan miljöön. Asuin 1,5 vuotta Irlannissa, ja vaikka kituutin tuon ajan ärsyttävässä työssä ja kirosin paikallista byrokratiaa, rakastuin tuohon menninkäisten vihreään maahan ihan kympillä ja haluaisin taas käydä siellä uudestaan. Tapasin myös sulhoni Dublinissa, joten tuosta maasta on jäänyt mieleen paljon hyviä muistoja.

Once julkaistiin jo Irlannissa asuessani, mutta katsoin sen vasta muutettuani takaisin Suomeen, ja voi hyvänen aika kun mieli herkistyi katsellessani tuttuja Dublinin maisemia ja kuunnellessani irlantilaista aksenttia. Elokuvan pääosan esittäjät muuten voittivat parhaan alkuperäiskappaleen Oscarin kyseisestä elokuvasta ja olivat pariskunta ihan oikeassakin elämässä jonkin aikaa.

Movie Monday #8: Lapsuuden sankarille

Tällä viikolla onkin pitänyt kiirettä henkilökohtaisten juttujen kanssa, etten ole ehtinyt päivittämään blogia. Otetaan nyt kuitenkin viikon lopuksi uusi haaste. 

Tätä ei kauhean pitkään tarvinnut miettiä. Kun pohdiskelin lapsuuttani ja elokuvia, joita silloin katselin ja jotka ovat jääneet mieleeni, vain yksi nousi selkeästi ylitse muiden, nimittäin Maija Poppanen. En edes muista kuinka vanha (eli nuori) olin nähdessäni tämän satumaisen tarinan ensimmäistä kertaa, mutta se jätti minuun lähtemättömän vaikutuksen ja tänäkin päivänä ammennan kyseisestä elokuvasta myös omaan elämääni, kuten vertaamalla siskoni kaiken omaisuuden sisältävää käsilaukkua Maija Poppasen pohjattomaan laukkuun, johon mahtuu naulakko.

Elokuvan kenties paras jakso on hyppy animaatiomaahan, jossa piirretyt pingviinit tarjoavat teetä ja karusellin hevoset lähtevät hippasille - lapset, Maija ja Bert tietysti selässään. Ja kuka pystyy sanomaan supercalifragilisticexpialidocious ilman, että kieli menee solmuun? Vaatii muutaman harjoituskerran. :)

Movie Monday #7: Gone but not forgotten

Tämänkertaisena haasteena näyttelijä, joka on jättänyt tämän aineellisen maailman ja jäänyt elämään vain elokuvissa.

Tämä oli yllättävän vaikea - tai sitten ei, jos päätyy varmaankin oman sukupolveni osuvimpaan vaihtoehtoon, eli Heath Ledgeriin, joka aivan takuulla lähti aivan liian aikaisin.

Päädyin silti hieman klassisempaan vaihtoehtoon. Jos minulta kysytään kautta aikojen valovoimaisinta näyttelijää, päätyisin tähän samaan vastaukseen: Audrey Hepburn.

Leffaviikonloppu

Ihan tällä leffateemalla jatkaen (en ole muuttamassa tätä leffablogiksi, ei tarvitse hätääntyä), tuli pitkästä aikaa käytyä ihan teatterissa katsomassa leffoja jopa kaksin kappalein.

Perjantaina käytiin hyvän ystävän kanssa ensin syömässä, sen jälkeen katsomassa Crazy, Stupid, Love. ja vielä leffan jälkeen viinilasillisella ja tuhottiin myös kannullinen sangriaa. Tuon leffan olen halunnut nähdä jo pidemmän aikaa, traileri oli jo sangen viihdyttävä ja antoi odottaa perinteistä romanttista komediaa, mutta tämähän oli lähinnä draamakomedia, jonka keskiössä on keski-ikäinen pariskunta avioeron partaalla. Paljon sympatiapisteitä, hyviä nauruja ja myötähäpeän tunteita herättävä elokuva. Hauskana sivuhenkilönä vielä Josh Grobanin esittämä äärimmäisen ärsyttävä lakimies kammottavalla sivujakauskampauksella (kuinka paljon lakkaa on jouduttu käyttämään, jotta ne kiharat on saatu kuriin). 

Suosittelen miehille, naisille, pariskunnille, sinkuille, teineille. Tämän voi oikeasti käydä katsomassa sen paremman tai komeamman puoliskon kanssa. 

Toinen viikonlopun leffa oli Horrible Bosses. Tätä olisi voinut odottaa DVD:llekin, mutta päätettiin könsikkään kanssa lähteä viettämään deitti-iltaa sen sijaan, että käkitään taas koko viikonloppu allekirjoittaneen kämpässä. Juoni: kolme kaverusta tykkäävät muuten työstään, mutta pomot ovat mulkeroita. Yksi kaveruksista saa idean tappaa pomot, ja suunnitelma pannaan toimeen. Yllättäen kaikki ei mene niin kuin pitäisi.

Tämän kautta on muuten aika hyvä käsitellä omia työpatoutumia. Toimii. Ja hei, jos Kevin Spacey on mukana näyttelijäkaartissa niin se on merkki siitä, että tämä kannattaa nähdä.

Movie Monday #6: Tylsä klassikko

Myönnän ihan rehellisesti, että olen katsonut todella vähän klassikoiksi miellettäviä elokuvia. Jossain vaiheessa niitä tuli telkkarista ihan kiitettävästi, mutta viime vuosinna lähinnä Suomi-klassikoita, jotka on nähty jo kymmeniä kertoja uusintojen uusintoina.

Elämän menetettyjen tuntien joukossa mainitsinkin jo tehneeni hidasta kuolemaa Citizen Kanea katsoessa, joten en käy siitä nyt avautumaan yhtään sen enempää. Yleisesti ottaen miellän klassikot harvinaisen viihdyttäviksi tuotoksiksi ja olen monta kertaa harmitellut sitä, kuinka nykyajan leffoista puuttuu se klassikkojen naiivius ja kepeys. Romanttiset komediat ovat tietysti asia erikseen, mutta nekin toistavat jo itseään. 

Pitkään mietittyäni tätä tehtävää tuli vihdoin mieleen yksi klassikko, jonka katsoin läpi haukotellen, nimittäin Tohtori Zhivago. Olen aloittanut kirjan joskus, se jäi kesken. Aloitin leffan katsomisen neljä kertaa, kunnes viimein viidennellä kerralla jaksoin katsoa loppuun saakka. Ei vaan uppoa allekirjoittaneeseen.

Movie Monday #5: Päässäni soi ja soi ja soi...

Perjantaifiiliksissä kirjoittelen nyt vielä toisenkin Movie Monday -haasteen. Tämä saattaa olla se kaikkein mieluisin minulle, mutta samalla myös niin kovin vaikea etten selviä yhdellä elokuvalla... Musiikki on minulle monta kertaa se juttu, joka tekee elokuvasta ikimuistettavan. Oikea musiikki korostaa elokuvan eri tilanteita ja jälkikäteen kuunneltuna tuo mieleen ehkäpä tietyn henkilön. Alla listaa eri suosikeistani sekalaisessa järjestyksessä.

Piano

Yksi leffasuosikeistani, jonka soundtrack on ihan käsittämättömän kaunis. Muistan kun näin tämän elokuvan ensimmäistä kertaa (tiettyjä kohtauksia ajatellen taisin olla kuitenkin aika nuori..) ja musiikki jäi päähäni soimaan. Tapailin etenkin "The Heart Asks Pleasure First" -kappaletta omalla pianollamme pitkään korvakuulolta ennenkuin sain nuotit itselleni ja opettelin soittamaan ainakin melkein oikein. Tätä kuunnellessa tekee mieleni samantien rynnätä Hellaksen liikkeeseen ja ostaa piano itselleni, ja jatkaa rakkaan harrastuksen parissa. Kyllä minä vielä joskus, kun minulla on aikaa ja rahaa.

Tron: Legacy

En ole nähnyt alkuperäistä Tronia eikä minua aluksi huvittanut tätä uuttakaan nähdä. Yhdistän Tronin automaattisesti nörtteihin, siis kaikenlaisiin pelinörtteihin (no offence), jotka istuvat kuulokkeet päässä aamusta iltaan. Sattumalta kuulin soundtrackin ensin, mikä herätti kiinnostukseni itse elokuvaa kohtaan. En yleensä edes kuuntele Daft Punkia tai muuta tämän tyylistä musiikkia, mutta tämä jotenkin vaan kolahti. En tiedä miksi. Ehkä sisälläni asuva pelinörtti pyrkii tätä kautta esiin, mene ja tiedä. Mutta tätä on kiva kuunnella töissä. Niin ja tykkäsin leffastakin.

Moulin Rouge

Pähkäilin pitkään ensimmäisen haasteen kohdalla laitanko tämän vai My Fair Ladyn. Arvelin kuitenkin, että jossain välissä on joku soundtrack-haaste, ja tännehän tämä sopii kuin nakutettu. Rakastan tätä elokuvaa yli kaiken ja jaksan katsoa tämän yhä uudelleen ja uudelleen. Tarina, miljöö, hahmot, musiikki, kaikki vetoaa minuun ja herättää iloa ja surua, hämmenystä siitä, että Baz Lurhmann on oikeasti niin nerokas henkilö, että on voinutkin tuoda meille jotain näin kaunista katseltavaa (ja kuunneltavaa). Tunnettujen hittien käyttäminen tässä vuosisadan vaihteeseen sijoittuvassa musikaalissa on jotakin niin käsittämättömän toimivaa. Näistä on vaikea valita sitä parasta, mutta päädyin nyt linkittämään Ewan McGregorin esittämän "Your Song" -kappaleen. Tämä on niin ihana versio.

Sin City

Tämä on varmaan yksi yllärisuosikeistani leffan ja musiikin suhteen. En yleensä pidä näistä väkivaltapläjäyksistä, mutta tämä vetosi minun synkään puoleeni jollain hämärällä tavalla. Ja nämä Robert Rodriguezin musiikit vaan jäävät päähän soimaan. Tämä on erittäin hyvää siivousmusaa, angstiseen mielentilaan sopivaa??

Vangelis

Rakastuin Vangeliksen sävellyksiin muistaakseni lukiossa kuullessani "Conquest of Paradise" -kappaleen ensimmäistä kertaa. Tämä toimi kimmokkeena kirjoittaa jopa esitelmä elokuva- ja näyttämömusiikista sekä herrasta itsestään. Vangelis on tuottanut vuosien saatossa useita mielettömän upeita sävellyksiä mm. "Blade Runner", "Aleksanteri" sekä Oscar-palkittu "Chariots of Fire". Itse elokuvat eivät ole minua niin paljon säväyttäneet, mutta musiikki teki niistä katseltavia.

John Williams 

Elokuvamusiikista ei voi puhua mainitsematta John Williamsia. Hänen sävellyksensä kun soivat noin joka toisessa Hollywood-leffassa. Harry Potterin tunnusmusiikki ensimmäiseen elokuvaan, Indiana Jones ja tietenkin, Tähtien Sota. 'Nuff said, eiköhän tämä riitä.

Movie Monday #4: Itkupilli

Minä tunnustan: olen kyynelehtijä. Tai minusta on tullut sellainen. Nuorempana katsoin läpi kaikki läpeensä potentiaaliset itkuleffat ilman tunteen häivää, mutta nykyään saan kuivata silmiä jatkuvasti. Ja tähän ei tarvita edes kovin kummoista kohtausta, pelkkä TV-mainoskin voi saada allekirjoittaneen silmät kostumaan. Eli pääsääntöisesti enemmän tai vähemmän surullinen kohtaus, häät, raskausuutinen ja lapsen syntymä ovat selkeitä merkkejä sille, että kannattaa pitää nessut lähellä.

Jos nyt yksilöidään se itketys yhteen tiettyyn leffaan niin näin äkkiseltään mieleen tulee Marley & Me, sillä mikään ei itketä enemmän kuin rakkaan lemmikin poismeno. Katsoin tämän itse asiassa hyvin pian sen jälkeen, kun sanoin hyvästit rakkaalle kanimummelille, joten jokainen voi kuvitella, ettei siitä itkusta meinannut loppua tulla. Tämä oli muutenkin jotenkin todella herttainen leffa, jota kuvaa erittäin mainiosti TV-lehdissä esiintyvä perinteinen "lämminhenkinen perhedraamakomedia". Se kertoo kaiken oleellisen, mutta tämä ei ole niin korni kuin ne ysärihenkiset perhedraamakomediat (Yksin kotona jne.), jotka aiheuttavat lähinnä puistatuksia.

Juonesta siis sen verran, että elokuva perustuu John Groganin kirjoittamaan omaelämänkerralliseen kirjaan perheensä elämästä 13 vuoden ajalta, kun heillä oli Marley-niminen koira. Näyttelijävalinnatkin olivat jotenkin osuvat, virkistävää nähdä Owen Wilson hieman vakavammassa roolissa, hän oli onnistunut jättämään suurimman osan maneereistaan taka-alalle, eikä ollut niin höhlä kun useimmissa leffoissan (ei millään pahalla, pidän Wilsonista näyttelijänä itse asiassa erittäin paljon) ja Jennifer Aniston on hyvä kumppani Wilsonin hahmolle.

Movie Monday #3: Elämän menetetyt tunnit

Tämmöisiä leffoja ei ole onneksi tullut kovin montaa nähtyä, mutta aina välillä tulee jo kesken leffaa sellainen fiilis, että nakertaisin ennemmin käteni irti kuin jatkan kyseisen rainan katsomista. Tässä top 5 leffoista, jotka saavat vessanpöntön siivoamisenkin vaikuttamaan viihdyttävältä aktiviteetilta. 

5. Green Lantern

Voi kauhistus. Kököt erikoistehosteet, täysin käsittämätön juoni, mitäänsanomattomat henkilökemiat... Tässä turhukkeessa ei ollut muuta hyvää kuin Ryan Reynolds rintakarvoineen. Pikkulinnut kertovat, että ne ovat muka suunnitelleet jatko-osaa tälle??? Onneksi tähän löytyi edes hyvä kuva.

4. Twilight - Houkutus

3. Twilight - Uusikuu

Viime vuosilta tälle samaiselle listalle ovat myös kivunneet nämä kaksi ensimmäistä Twilight-leffaa, joista ensimmäisen kävin katsomassa silkasta mielenkiinnosta (virhe!) ja toisen solidaarisuudesta ystävääni kohtaan (toinen virhe!). Enempää en aio itseäni kiduttaa, loput jäävät katsomatta.

2. Citizen Kane

Klassikko. Äärimmäisen tylsä sellainen.

1. Gigli

Maailman turhin elokuva. Suoranainen elokuvauloste. Mitkään adjektiivit eivät riitä kuvaamaan, kuinka huono tämä tekele on. Suorastaan käsittämätöntä, että sekä Jennifer Lopez että Ben Affleck ovat kumpikin edelleen jokseenkin vakavasti otettavia tekijöitä viihdeteollisuudessa tehtyään tämän turhakkeen.

Movie Monday #2: Rakkain elokuvahahmo

Jatketaan nyt samantien, kun tätä tuli jo hieman mietittyä ja tässä nyt on hieman luppoaikaakin kirjoitella. Pitäisi siis löytää rakkain elokuvahahmo, tai joku sellainen joka merkitsee minulle paljon. Speksit löytyy täältä. 

Tämä hahmo ei nyt sillä tavalla rakkain ole, mutta päädyin etsimään lähinnä sellaisen hahmon, johon voin samaistua. Hahmo, joka on normaali, tekee virheitä, koheltaa kuten me kaikki eikä ole ulkomuodoltaan missi vaan tavis. Jaa kuka? No Bridget Jones tietysti.

Bridget on samanlainen kuin me kaikki tavisnaiset. Hieman pullea, hömppä, etsii sitä oikeaa, mutta sortuu vääriin miehiin, ehkä hieman yksinkertainen, mutta henkilö, josta on todella helppo pitää. Vaikka kuinka pidänkin kahdesta ensimmäisestä Bridget Jones -leffasta, toivon ettei studiopomot lähde tekemään toista jatko-osaa. Annetaan Bridgetin ja Mark Darcyn pitää se onnellinen loppunsa.

Movie Monday # 1: Musikaali

Teki mieli kirjoitella jotain, mutta en tiedä mistä kirjottaisin. Törmäsinkin tähän Movie Monday -blogiin Isilrahin kautta ja koska minulla ei ole omaa mielikuvitusta, niin päätin ottaa osaa ja alkaa kirjoittelemaan näitä aina kun siltä tuntuu. Näitä ei siis välttämättä tule päivittäin tai sitten innostun joku päivä ja kirjoittelen useamman kerrallaan.

Ensimmäinen aihe on musikaalit ja voihan pojat, näistä löytyis vaikka mitä helmiä. DVD-hyllystäni löytyy useampikin tämän tyylin edustaja. Mieli tekisi kertoa niistä kaikista, mutta tyydyn nyt yhteen megasuosikkiini (koska luulen voivani heittää myöhemmässä vaiheessa vielä yhden tai kaksi musikaalia lisää, hah).

Kyseessä on tietenkin iki-ihana My Fair Lady. Siitä lähtien, kun näin tämän musikaalin ensimmäistä kertaa, olen lallatellut musikaalin kappaleita (laitankin soundtrackin taustalle soimaan) sekä hokenut "The rain in Spain stays mainly in the plain" ja "In Hartford, Hereford and Hampshire hurricans hardly happen" ja tästä musikaalista myös periytyy oma feikkibrittiaksenttini, jota toisinaan huvikseni viljelen. Audrey Hepburn osoittaa upeat näyttelijän lahjansa esittämällä raakkuvalla työläisaksentilla englantia puhuvaa köyhää tyttöä, Eliza Dolittle. Rex Harrisonin näyttelemä Henry Higgings ottaa haasteekseen muokata köyhästä Elizasta lady ja opettaa hänet puhumaan hienostoenglantia.

Jos elokuva ei muuten kirvoita reaktioita, voisin väittää naama pokerilla, että jopa musikaalien vihaaja naurahtaa Ascot Derby-kohtaukselle, jossa on ensinnäkin alussa mahtava musiikkinumero ja kasa naurettavia hattuja ja pukuja. Eliza käyttäytyy kuten lady, kunnes tulee itse laukkakisan aika. Valitettavasti ladyn tsemppausta ei näy alla olevassa klipissä.

Tyttöjen leffaviikonloppu

Otettiin siskon kanssa ilo irti jälleen kerran miesvapaasta viikonlopusta ja katottiin kaksi tyttöjen leffaa. Lauantai-iltana tarjoiltiin Julie & Julia kera hapokkaan ja helmeilevän irkkusiiderin (Magners, irkkulaisittain Bulmers, joku markkinointijehu on vaan päättäny muuttaa sen Irlannin ulkopuolella Magnersiks, Briteillä on kans Bulmers-siideri -- sairaan outoa oikeesti). Julie & Julia kertoo siis tarinan kahdesta naisesta, ja heidän suhteestaan ruoanlaittoon. Julia Child oli amerikkalainen rouvashenkilö, joka asui miehensä kanssa Ranskassa 1940-50-luvulla ja päätti opetella kokkaamaan ja päätyi erinäisten sivujuonien myötä kirjoittamaan kirjan "Mastering The Art of French Cooking". Julie Powell sen sijaan oli vuonna 2002 elämäänsä tyytymätön pätkätyöläinen, joka miehensä kannustamana päätti vuoden aikana kokeilla kaikkia Childin kirjasta löytyviä reseptejä, bloggasi kokkailuistaan ja päätyi myös kirjoittamaan kirjan, johon tämä leffa siis perustuu. Meryl Streep on loistava. Amy Adams on hyvä. Ja leffassa oli järjettömän paljon syötävän hyvännäköistä ruokaa. Melkein tekis mieli kaivaa omat reseptikirjat hyllystä ja aloittaa samanlainen projekti. Ainakin saisi joka päivä hyvää ruokaa - ja siinä sivussa vielä muutaman ylimääräisen kilon vyötärölle. Arvio? Parasta A-luokkaa. Tykkäsin.

Sunnuntaiaamupäivän leffan myötä sukellettiin jälleen Ranskaan, mutta tällä kertaa Coco Chanelin sielunmaisemiin. Coco avant Chanel kertoo Coco Chanelin elämänvaiheista, kuinka hänestä tuli muodinluoja. Onneksi tämä leffa jätettiin aamupäiväkatselmukseen, sillä illalla yhden siiderin jälkeen tämä unettava tekele olisi saattanut jäädä kesken. Hurjan mielenkiintoinen tarina sinänsä ja leffa toi erinomaisesti esiin sen, kuinka erilaisen tyylin Chanel loihti 1900-luvun alkupuoliskolla verrattuna edeltäviin hörhelöihin ja muutenkin koristeelliseen pukeutumiseen. Ja Audrey Tautou on jotenkin magneettinen näyttelijä, joka pääsee parhaiten oikeuksiinsa ranskankielisissä elokuvissa. Yksi asia minua vaan jäi häiritsemään. Nimittäin Coco Chanelin tupakointi. Mahtoi jäädä vaatteisiinkin aikamoinen tupakan löyhkä, kun nainen sauhutteli ateljeessaan päivät pitkät. Yäh.

Hömppäleffa

Sain pomolta leffaliput kun olivat hankkineet sarjalippuja ja nuo kaks lippua olis menny tänään umpeen eivätkä itse ehtineet kattomaan mitään, joten allekirjoittanut otti tilaisuudesta vaarin ja kutsui kaverin mukaansa. Tehtiin eilisestä sitten uus ystävänpäivä leffaa myöten ja olihan kunnon hömppää.. :) Juoni oli aika perinteinen, alussa kaikki on niin kivaa kun on ystävänpäivän aamu, sitten joku menee pieleen, mutta loppu hyvin, kaikki hyvin. Muutama hilpeä yllätyskin mahtui joukkoon (SPOILERI: Eric Dane ja Bradley Cooper homoparina?? HAH!) ja parit myötähäpeää nostattavat naurut. Muutoin oli niin pinkkiä ja oksennan-sydämiä-meininkiä. Perinteistä jenkkimättöä siis.

Pakko muuten sanoa vielä, että Anne Hathaway on yllättänyt minut ihan täysin erilaisilla rooleillaan. Hänhän aloitti Disneyn leffoissa, mutta on sen jälkeen osoittanut osaavansa oikeastikin näytellä. Vaikka tämä leffa nyt ei mikään laatunäyttelemisen takuuleffa ole niin pointsit Annelle, jonka roolihahmo oli varsin piristävä tapaus. Useimmat muut vetivätkin roolinsa perusmaneereilla läpi. Äh. Onneksi ei tarvinnut maksaa mitään. :)

Avatar 3D

No nyt se on nähty, tämän ja varmaan viime vuodenkin puhutuin leffa, eli Avatar. Käytiin eilen kaverin kanssa katsomassa. En oikein tiennyt mitä edes odottaa, jotakin tiesin juonesta etukäteen, mutta lopputulos yllätti kyllä hyperkertaisen positiivisesti. Aika sanaton fiilis sen kolmen tunnin leffamaratonin jälkeen. Tekniikka kehittyy nopeasti... Noista 3D-efekteistä olen kuullut erinäisiä kommentteja, positiivisia ja negatiivisia. Kieltämättä eräissä nopeissa kohtauksissa kuva näytti hieman epäselvältä ja suhruiselta, mutta yleisesti ottaen ihan mahdottoman hienosti toteutettu. Mikäs minä tietysti olen sanomaan, kun en mikään tekniikan ihmelapsi ole, joka näitä asioita ymmärtäisi, mutta normikuluttajan voin sanoa, että upposi ja nopeasti. Miinuspuolena oli ne kömpelöt ja painavat 3D-lasit, joilla voisi ruhjoa isommankin miehen. Puolivälissä leffaa lasit alkoivat painaa niin paljon, että oli pakko pitää väliä sormea nenän ja lasien välissä, jottei nenä painunut kasaan. Siltä ainakin tuntui!!! Siitäkin huolimatta suosittelen kaikille, jotka ovat vielä kahden vaiheille käyvätkö katsomassa vai odottavatko DVD-versiota. Ei tule näyttämään samalta omalta plasmateeveeruudultasi vaikka olis seiskyttuumanen ruutu.

PS. Niille jotka ovat leffan käyneet katsomassa, voitteko kertoa, miksi ne puut ja kasvit eivät syttyneet palamaan, kun Jakesully juoksenteli ekana yönä siellä metsässä roihu kädessä niitä punasilmäisiä otuksia karkuun? :)

Ähäkutti.

Eipä tarvitse istua enää tänä keväänä telkkarin ääressä lätkän takia - and she saw it was goooooood. Suomalaisten kansallinen itsetunto on viikonlopun yli alamaissa, kunnes koittaa Euroveisujen aika ja hypetys veisumenestyksestä. Varautukaa jo etukäteen, ei tule sieltäkään päävoittoa.

Käytiin eilen kaverin kanssa katsomassa Himoshoppaajan salaiset unelmat (Confessions of a Shopaholic). Perustuu Sophie Kinsellan bestseller-kirjoihin, joista en ole yhtäkään lukenut. Aikalailla perinteinen tyttöleffahan tämä oli, varsinaista höttöä, mutta yllättävän riemastuttava. Epäilen, että jenkkien jälkeen leffa on parhaiten menestynyt Suomessa, kiitos useiden Suomi-vertausten ja muutaman suomenkielisen repliikin (jesh, tankeroenglanti kunniaan). Ihania kenkiä tässä leffassa oli. Ja vaatteita. Värikkäitä. Ja Isla Fisherin hiukset. Minäkin tahdon sellaiset. Huoh.

Leffapäivitys

Finnkinolla on kerran kuukaudessa SuperPäivä, jolloin leffaan pääsee 5 eurolla. Senpä takia tänä vuonna on tullut käytyä pari kertaa. Plus kaverin ilmaisliput ja Tennispalatsin 10v synttärit. Leffaihmisen juhlaa on tämä (vaikka vaan kerran kuukaudessa käykin). Mutta enemmän ja vähemmän laatuleffoja tullut nähtyä. Elieli...

Tammikuussa käytiin katsomassa Baz Luhrmannin (Moulin Rouge, anyone?) eeppinen Australia. Miksi tämä pitää nähdä? Jo pelkästään sen takia kun se on kuvattu kokonaan Australiassa. Ne maisemat, ne maisemat... Paljonhan tuota leffaa ilmeisesti on parjattu, mm. liian pitkä ja puiseva jne. Itse tykkäsin - enkä vähintään sen takia että pääosassa on yksi lempinäyttelijöistä, Hugh Jackman. Tarina oli todella mukaansatempaava, ajan kulkua ei huomannut ollenkaan. Juonesta sen verran, että Nicole Kidmanin esittämä brittisnobi lähtee Australiaan pelastamaan karjatilaa ja apuna Hugh Jackmanin karjapaimen. Alussahan ne eivät voi sietää toisiaan, mutta kyllähän sen tietää miten siinä käy. Rakkaus voittaa ja happy end. Vai onko? Haha. Se vajaat 3h meni todella nopeasti ja huokailimme leffan jälkeen että oltais voitu katsoa vielä toisetkin 3 tuntia. Vähän sellainen Taru sormusten herrasta -fiilis. Muistaakseni tämä tulee DVD:nä huhtikuun alussa. Taitaapi mennä ostoslistalle. Kasvatetaan noita eeppisten leffojen valikoimaa hyllyssä.

Helmikuun superpäivänä käytiin katsomassa Benjamin Buttonin ihmeellinen (?) elämä (The Curious Case of Benjamin Button, en ikinä muista oliko se ihmeellinen vai erikoinen vai miten se oli suomeksi käännetty). Tämäkin oli ehdottomasti katsomisen arvoinen - ja siitä varmasti kertoo ne.. ööö.. kahdeksan Oscar-ehdokkuutta, vaikkei lopulta mitään isoja palkintoja voittanutkaan (sorry, Brad). Aika jännästi tuo kyllä oli tehty, hirvesti varmaan uponnut rahaa niihin efekteihin, että oli saatu Brad Pittin naama vanhan ja raihnaisen ukon naamaan liitettyä. Ja tarina itsessään oli kiehtova, juonihan on siis se, että Benjamin Button (siis Brad Pitt) syntyy vanhana ja kurttuisena miehenä ja ikääntyessään nuorenee ulkoisesti. Ja kyllä, päätyy vauvaksi mutta ei kutistu kuitenkaan munasoluksi ja siittiöiksi vaan kuolee sylivauvan näköisenä ja kokoisena. Hyvin rauhallinen elokuva, ei kannata mennä 'muuten vaan' katsomaan (tai vuokrata) vaan kannattaa varata kunnon fiilis tätä leffaa varten. Niinjoo, Brad Pittia fanittaville, siltä on hyvin saatu tietokoneella photoshopattua rypyt pois ja näyttää vähän siltä tutulta Thelma ja Louise -heebolta ollessaan tuossa leffassa jotakuinkin kaksvitonen.

Tennispalatsin 10v-synttäreitä käytiin juhlistamassa yhden leffan verran. Olishan siellä voinu viettä vaikka koko päivän ku aamupäivällä leffat maksoi vaan 3 euroa mut mulla oli remonttimiehet kylässä ja kaverikin oli töissä ni mentiin sit vasta illemmalla. Ja käytiin katsomassa vuoden puhutuin teinivampyyrileffa, Twilight. Siitä leffan tasosta varmaan kertoo aika paljon se, että leffateatteri oli täynnä teinejä jotka kuolas tuon miesvampyyrin (Robert Pattinson, se Harry Potter -leffoista tuttu heebo, tai ainakin siinä Goblet of Fire -leffassa oli, se joka kuoli, Cedric) perään. Jotenkin kauhean siloteltu tämä leffa kyllä oli, en tiedä oliko sen tarkoituskaan olla missään välissä pelottava (tai minua ei ainakaan pelottanut saati jännittänyt). Nuo kaikki näyttelijät on aikamoisia puunaamoja eikä tämä ainakaan nostanut minun odotuksiani jatko-osan suhteen. Sen voin ehkä vuokrata joskus DVD:nä kun tulee levitykseen. Ne kirjat kiinnostaa ehkä vähän, mutta sen verran vähän etten aio niitä itselleni ostaa. Voisin käydä lähikirjastossa katsomassa vaikka kesällä josko niitä löytyisi.

Viime viikonloppuna vuokrasin Vicky Cristina Barcelonan. Tämäkin juuri alkuvuodesta palkittu ties millä Golden Globeilla ja Penelope Cruz voitti parhaan naissivuosan Oscarin, ja myönnettäköön, että vaikka Cruz mielestäni on hieman ärsyttävä lässyttävällä espanjalaisaksentillaan noissa valtavirta-Hollywood-produktioissa niin kyllä se äidinkielellään osaa näytellä. Olikohan Volvér josta se viimeksi oli Oscar-ehdokkaana ja siitäkin leffasta tykkäsin. Tämä oli aika tämmöinen perinteinen kepeä Woody Allen -pläjäys. Vaikka tarinan juoni sikäli käsittelee vakavia parisuhdeteemoja niin katsottuani tämän Woodyn ohjaaman leffan ei tullut sellaista ahdistunutta fiilistä jonka nuo parisuhdeleffat yleensä jättävät jälkeensä. Lähinnä sellainen huvittunut, heh-heh, olipas se mielenkiintoinen. Ja tietysti... Barcelona. <3 Melkein teki mieli lähteä samantien varailemaan lippuja ja lähteä taas kävelemään Barcelonan La Ramblalle ja käydä ihailemassa Sagrada Familiaa (josko se olisi taas vähän valmiimpi).

Että tämmöistä. Harry Potteristakin on kuulemma tullut taas uusi traileri. Pitänee käydä kurkistamassa miltä se näyttää. Heinäkuuhun saakka pitää vielä odotella. Noh, hyvää kannattaa odottaa. Aikaisemmat trailerit ainakin ovat olleet aika vaikuttavan näköisiä... Mutta... Potteria odotellessa. Ensi viikolla taitaa olla taas uusi SuperPäivä. :P

Harry Potter ja puoliverinen prinssi osa IV

Ensi kesää odotellessa, jälleen uus traileri julkaistu.

Jalkapuoli

Halloweenin jälkiseuraamuksia kärsitään edelleen, polvi ei ole parantunut vielä ja päivät menee nyt kotona istuessa. Päätin keskiviikkona kuitenkin lähteä Vantaalle pääsykokeisiin (joissa taisin kuitenkin munata vähän...) ja polvi ärtyi sen verran että saan loppuviikon istua kiltisti kotona ja tehdä töitä etänä. No mikäs tässä töitä tehdessä kun on sentään kunnon kone ja pitkän säätämisen jälkeen etäyhteydetkin saatiin kuntoon.

Outoa että nyt on jo marraskuu. Sehän tarkoittaa, että alle kuukauden päästä on joulukuu ja saa avata joulukalenterin ekan luukun!!! Vaikea valinta, ostanko Dumle-kalenterin vai salmiakkikalenterin. Näemmä joulukuun alussa, kumpi vie voiton.

Leffauutisia: Sex and the City -leffasta ovat oikeasti tekemässä vielä jatko-osan. Siis... oikeesti!? Jotkut ei vaan tajua lopettaa ajoissa. Huoh.

Harry Potter ja puoliverinen prinssi osa III

Uusi traileri on nyt julkaistu. Aika hienolta tuo näyttää. Ensi heinäkuuta odotellen...