Sylivauva

8-vuotias eläkeikää lähentelevä kanineitokaiseni on vanhemmiten alkanut taantumaan lapsen tasolle. Sylilapsen nimenomaan. Aiemmin tämä kypsä, mutta sitkeä pikkumummeli on vierastanut sylittelyä yli kaiken ja tehnyt protestipissat (tai paniikkipissat, melkein sama asia, tuloksena haiseva läntti). Tätä nykyä ei tarvitse kuin istahtaa häkin eteen, avata pikkuluukku ja karvaörvelö hyppää syliin rapsuteltavaksi. Otsalohkon muistisokkeloissa on edelleen ne monet kerrat, kun Elviira pienen kanin raivolla suorastaan hyökkäsi käden kimppuun - oli se kenen tahansa - ja yritti näykkiä. Useat ystäväni pelkäävät pikku sissiäni edelleen, johtuen ehkä tosiaan siitä, että normaaleista kaneista poiketen Elviira on osoittanut nuorempana lihansyöjän elkeitä ja yrittänyt haukata kaverin kankusta palasen. Aikansa kutakin, vuodet lienevät tehneet tehtävänsä. Vaikka murmelilla on edelleen sisua ja mojoa, on karvakasa ilmeisen tyyntynyt tapaus tätä nykyä enkä käy valittamaan. Ja jotkut muka sanovat ettei kaneilla ole persoonallisuutta. Heh.