Minä tunnustan: olen kyynelehtijä. Tai minusta on tullut sellainen. Nuorempana katsoin läpi kaikki läpeensä potentiaaliset itkuleffat ilman tunteen häivää, mutta nykyään saan kuivata silmiä jatkuvasti. Ja tähän ei tarvita edes kovin kummoista kohtausta, pelkkä TV-mainoskin voi saada allekirjoittaneen silmät kostumaan. Eli pääsääntöisesti enemmän tai vähemmän surullinen kohtaus, häät, raskausuutinen ja lapsen syntymä ovat selkeitä merkkejä sille, että kannattaa pitää nessut lähellä.
Jos nyt yksilöidään se itketys yhteen tiettyyn leffaan niin näin äkkiseltään mieleen tulee Marley & Me, sillä mikään ei itketä enemmän kuin rakkaan lemmikin poismeno. Katsoin tämän itse asiassa hyvin pian sen jälkeen, kun sanoin hyvästit rakkaalle kanimummelille, joten jokainen voi kuvitella, ettei siitä itkusta meinannut loppua tulla. Tämä oli muutenkin jotenkin todella herttainen leffa, jota kuvaa erittäin mainiosti TV-lehdissä esiintyvä perinteinen "lämminhenkinen perhedraamakomedia". Se kertoo kaiken oleellisen, mutta tämä ei ole niin korni kuin ne ysärihenkiset perhedraamakomediat (Yksin kotona jne.), jotka aiheuttavat lähinnä puistatuksia.
3 älähdys(tä):
Kannattaa myös lukea kirja. Se vasta itketti...
Se on ollut mielessä monta kertaa, mutta jostain syystä ei vaan ole tullut luettua. Pitääkin käydä kyyläämässä löytyiskö kirjakaupasta...
Voi herra siunaa että mä itkin tätä leffaa kattoessa, eikä varmaan tartte arvata että miksi. En usko että voin kattoo enää uudestaan saati lukea kirjaa...
Lähetä kommentti